On sitten kudottu mamman lahjasukkia oikein urakalla. Kun päivä pitää olla töissä ja iltaisinkin on aina sata muuta hommaa, kaikki vapaat hetket on kyllä käytetty kutomiseen. Toinen on valmis ja siitä tuli kyllä ihan kaunis.

Keskimmäinen poika on nyt sitten ylpeä metsästyskurssilainen. Isoveli sai kortin myös sinä vuonna kun siirtyi yläkouluun ja nyt on seuraavan vuoro. Toinen ilta on tänään ja ensi viikolla on sitten tutkinnon vuoro. Innokkaimmin hän taitaa odotella aseenkäsittelypäivää, joka on lauantaina ampumaradalla.

Tänään on sitten oltu kuulemassa myöskin tämän toisen keskimmäisen yksilöpsykiatristen tutkimusten tulos. Hän on herkkä, ajatteleva ja hyvin toisten tunteita huomioon ottava pieni poika. Ehkä hänellä on lievää masennusta, siitä eivät tutkijatkaan olleet varmoja. Olivat sitä mieltä, että terapiasta voisi olla apua, mutta vain siinä tapauksessa, että poika itse sitä haluaa. Äidistä tuntuu hyvältä, ettei lapsella ole todettu mitään vaikeaa diagnoosia ja että lapselle annetaan itselle mahdollisuus miettiä haluaako hän käydä terapiassa. Pakolla se ei hyödytä ketään. Psykologi oli kanssani samaa mieltä, että masennusoireet hän on voinut oppia minulta sairastaessani ja päänsäryt ja jalkasäryt hän ehkä suggeroi itselleen, kun isä sairastaa. Hän tarvitsee aina hyvin läheisen suhteen johonkin ihmiseen. Johtuneeko kaksosuudesta??

Viime perjantaina tämä samainen poikani oli pelaamassa pesäpalloa kavereiden kanssa kentällä tuossa lähellä, kun siihen oli tullut jotain lapsia huutelemaan mm. näitä "homo"- juttuja, jotka ovat nykyisten pikkulasten perussanastoa. Meillä tällä sanalla haukkuminen on kielletty ja se kolahtaa aina lapsella korvaan.  Niinpä siinä oli sitten tullut pieni painimatsi huutelijan kanssa ja kun paini oli ohi ja poikani luuli toisen lähtevän pois, kääntyi kaveri ja löi kolme kertaa poikaani päähän. Poski turposi ja huulesta tuli verta. Sen jälkeen nopeasti karkuun. Poikani soitti kaverin puhelimesta, että häntä on  hakattu ja minä lähdin kuin ohjus katsomaan tilannetta. Kun pääsin paikalle, ei lyöjästä näkynyt jälkeäkään. Kaverit sentään vielä löytyivät, jotka tiesivät nimen, mutta eivät osoitetta ja kommentti tapahtuneelle oli: "Me olimme tuolla vähän matkan päässä riehumassa ja sille taisi jäädä vielä ylimääräistä energiaa." En tiennyt mitä olisin tuohon sanonut. Koko ilta pohdittiin mitä tehdään, kun yritimme hakea poikaa siinä onnistumatta ja tiesin, ettei poliisille soittaminen hyödytä, kun kyseessä on kaksi alaikäistä. Lyöjä oli nimittäin nuorempi kuin poikani. Mihin tämä maailma menee?? Oma lapseni ei meinannut uskaltaa mennä seuraavana päivänä ulos, kun oli varma, että lyöjä tulee omallekin pihalle. Pahimmalta tuntui, etten voinut auttaa poikaani näkemään, miten tällainen tilanne käydään jälkikäteen läpi ja selvitetään.

Viikonloppuna on tarkoitus sunnuntaina mennä oman äidin luokse syömään ja viettämään äitienpäivää.  Myös isovanhempani tulevat sinne. Siskoni menee perheensä kanssa jo lauantaina, joten emme ikävä kyllä kohtaa. Onneksi jo seuraavana sunnuntaina on vuorossa kummilapsen ja siskonsa synttärit, joten silloin nähdään siskon kanssa. Ihanaa! Vaikka soitellaan ja kirjoitellaan ja sisko käy täälläkin lukemassa, niin näkeminen on kuitenkin aina tärkeää. Tässä vauhtielämänvaiheessa se vain tahtoo olla niin hirmuisen vähästä.

Nyt odottaa sitten kotihommat: tiskaaminen ja paikkojen kuntoon katsominen. Ja sitten kutomaan.

Kiitos sinulle, joka kävit ja luit!

ps. Ikäviäkin uutisia saimme viikolla. Yhden poikamme kummisetä on sairastunut verisyöpään. Vielä ei tiedetä oikein mitään, kun vasta on saatu diagnoosi. Yritämme kuitenkin olla tukena perheelle näinä aikoina sen kun pystymme. Vaikka vain kuuntelemalla ja olemalla läsnä!