Täällä sitä ollaan edelleen sairaslomalla. Tauti on siirtynyt keuhkoista poskionteloihin. Lisäksi poskiontelotulehdusta sairastavat nyt nuoremmat lapsetkin, joten olemme yhdessä kotona huilaamassa.

Eilen meinasin saada raivarin, kun aamulla soitin aikaa terveyskeskukseen. Sairaanhoitaja totesi, että kyllä joka toinen soittaja on näitä flunssapotilaita ja ei niille juuri ole kuureja annettu. Eikä heillä ole kuulemma aikoja kaikille antaa, kun joka toisella on flunssa. Heikompihermoinen olisi tässä vaiheessa siis varmasti luovuttanut. Mutta en minä: jankutin vain, että meidän on päästävä lääkärille, kun pojat olivat sairaana toissa viikon, viime viikon koulussa ja nyt uudelleen alkoi lämpö nousta. No, yllätys, yllätys, lääkäriltä löytyi yksi aika klo 13.00. Otimme sen ja toinen poika sai ajan 13.15 (kenenkähän se mahtoi olla?). Lääkäri oli sitä mieltä, että oli oikein tulla vastaanotolle ja antoi molemmille kuurin, koska olemme lähdössä ensi viikolla Roomaan eikä kummankaan poskiontelot ultralla näyttäneet ihan terveiltä. Ulkona lääkäristä olimme jo 13.15, eli lääkäri sai ylimääräisen huilausvartin....Mä en ymmärrä, miksi terveyskeskuksen aikavarauksessa tulee aina niin syyllinen olo, että anteeksi kun vaivaan, mutta meillä ollaan sairaita. Eikä meiltä käydä lääkärissä turhan päiten. Raivostuttaa joka kerta. Mutta olen päättänyt, että kun kerran maksan kuntaan veroja, pitää lasteni saada täältä ilmaiset lääkäripalvelut. Lisäksi meidän omalääkäri on tosi hyvä ja asiallinen kaveri. Niin, että nyt sitten syödään penisiliiniä oikein urakalla.

Pikkuhiljaa alkaa jo jännittää tuo matkaan lähtökin. Maanantaina aamulla lähdemme Hesasta kohti Roomaa ja lennämme Saksan kautta, jossa meillä on koneen vaihto. Eikä me olla koskaan aikaisemmin matkustettu, joten jännittää, mihin joudumme. Roomassa meitä onneksi odottavat ihanat naapurimme, jotka ovat siellä nyt työkomennuksella kolme vuotta. Tuntuu turvallisemmalta mennä isoon kaupunkiin, kun on turvapaikka valmiina. Kerron sitten myöhemmin, missä olimme ja siirrän tänne jokusen kuvankin jos onnistun. Pojalla on nykyisin digikamera...

Käsityörintamalla huilaillaan, kun ei ole oikein ollut voimia kutomiseen. Ja matkalle en ota niitä mukaan, kun mulla ei ole bambupuikkoja. Lukukokemuksena on tällä erää menossa eka sotakirjani: Herman Woukin Cainen kapina. Ensimmäiset sata sivua on nyt mennyt ja tuntuu ihan hyvältä. Mä olen kyllä lähes kaikkiruokainen, mutta Kingin kirjat saavat jäädä hyllyyn vain miestä varten. Kauhu ei ole mun juttuni! Ei elokuvissakaan mitään psykologista mulle, kiitos! Oikeastaan kaikki muu kyllä käy.

Hyvää loppuviikkoa!